Tähtiin kirjoitettu virhe – elokuva-arvostelu

tähtivirhe

Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars) on lämminhenkinen itkuspektaakkeli, joka tuntuu tenhoavan teini-ikäisistä päähenkilöistään huolimatta kaikenikäisiä katsojia ympäri maailmaa. Se perustuu John Greenen samannimiseen romaaniin ja sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa alkukesästä 2014. Elokuvan on ohjannut Josh Boone ja nokkelan, mutta syviä teemoja hienosti käsittelevän käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Scott Neustadter ja Michael H. Weber. Pääosissa ovat peuransilmäinen, iästään huolimatta hämmästyttävällä varmuudella ja taidolla näyttelevä Shailene Woodley ja teinityttöjen sydämet takuuvarmasti sykkimään saava, herkkä Ansel Elgort.

16-vuotias Hazel Grace Lancaster on topakka ja älykäs, terminaalista syöpää sairastava tyttö, joka lukee pakkomielteisesti samaa (fiktiivistä) kirjaa, An Imperial Affliction, yhä uudestaan. Äitinsä (herttaisen upea Laura Dern) rakastavasta painostuksesta hän menee syöpäsairaiden tukiryhmään, jossa kirjaimellisesti törmää 18-vuotiaaseen, luusyövästä parantuneeseen Augustus Watersiin. Gus rakastuu Hazeliin, ja ennen pitkää Hazel huomaa vastaanhangoittelustaan huolimatta rakastuneensa Gusiin. Sitä ennen parin taipaleella on monta koetusta eikä kaikkein vähimpänä itse kuoleman uhka. Gus pysyy Hazelin rinnalla, ja rakkautensa osoittaakseen järjestää Hazelille suurieleisesti matkan Amsterdamiin tapaamaan An Imperial Afflictionin kirjoittajaa (fiktiivistä) Peter Van Houtenia (väkevä Willem Dafoe). Kirjailija on jotakin aivan muuta kuin mitä nuoripari odotti, ja tuo mukavaa särmää tarinaan. Mainittakoon, että yksi kenties koko amerikkalaisen nuorisoelokuvan genren odottamattomimpia ja huvittavimpia hetkiä on, kun Van Houten alkaa soittaa stereoistaan täysillä ruotsalaista räppiä. Amsterdamin matka toimii sekä traagisena että koomisena käännekohtana ennen vääjäämätöntä loppua.

Amerikkalaisessa teineistä kertovassa elokuvassa harvemmin käsitellään näin syvällisiä teemoja kuin syöpä ja kuolema. Ilman John Greenen suositun kirjan antamaa vetoapua ken tietää, olisiko elokuva päässyt poikkeuksellisuutensa takia edes tuotantoon. Joka tapauksessa elokuvan tarina ja henkilöt ovat hyvin mukaansatempaavia. Päähenkilöt Hazel ja Gus ovat moniulotteisia ja koskettavia hahmoja, joihin persoonalliset ominaispiirteet tuovat virkistävän lisän – esimerkiksi Gusin railakas ajotyyli tuo väkisinkin hymyn huulille. Itse pidän aina siitä, jos elokuvassa on vahva, itsenäinen naispäähenkilö, ja sitä Hazel todellakin on. Herkullisia hahmoja on pääparin ja Peter Van Houtenin ohella useita: Gusin paras ystävä, sokeutuva Isaac (Nat Wolff). Kivessyövästä parantunut Patrick, joka asuu vanhempiensa luona ja vetää syöpätukiryhmää missäpä muualla kuin Jeesuksen kirjaimellisessa sydämessä. Sam Tramellin (True Bloodin Sam Merlotte) esittämä isä joutuu hahmojen paljoudessa jäämään taka-alalle, mutta Tramell hoitaa osansa tyylillä ja lämmöllä. Toki elokuvalla on ontuvat kohtansa, kuten talon viskominen kananmunilla kostotoimenpiteenä ja amerikkalaisille jostakin kummallisesta syystä tyypillinen suudelmalle taputtaminen, mutta sen kaiken antaa anteeksi. Juonen ennalta-arvattavuuskaan ei haittaa – tarina tempaa mukaansa jo ensi hetkillä eikä päästä irti. Päähenkilöitä huomaa sympatisoivansa, joten kun elämän ja kuoleman rajaa toden teolla lähestytään, harva katsoja mahtanee mitään herkistymiselleen.

Eturivin teinityttöjen taholta alkoi kuulua niiskutusta jo hyvissä ajoin. Elokuvan jatkuessa kyynelöinti levisi kaikenikäisiin naiskatsojiin, ja samassa rivissä kanssani istuva nainen nyyhkytti nenäliinaansa lähes kontrolloimattomasti mieheensä nojaten. Ehkä jokunen mieskin herkistyi elokuvateatterin pimeyden turvin. Minä jatkoin tyrskimistä vielä elokuvan jälkeen, sanoma osui suoraan sydämeen ja kyynelkanaviin. Sanomia on itse asiassa useampia: elämän ei tarvitse jäädä koko maailman muistiin ollakseen merkittävä. Kivun voi kestää. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua, ei edes viimeisenä hengenvetona juuri ennen kuolemaa. Painavia teemoja, siis.

Olen kuullut, että teini-ikäisten tyttöjen keskuudessa moni käy katsomassa elokuvan moneen kertaan, enkä ihmettele. Aikoinaan James Cameronin Titanic iski lukioikäiseen sydämeeni lekan lailla. Siinäkin teemana oli rakkaus ennen tuhoa, ja lopustaan huolimatta se antoi katsojalle toivoa elämän ja rakkauden arvosta. Ounastelen Tähtiin kirjoitetun virheen olevan tämän sukupolven Titanic. Tämän elokuvan katsominen ei todellakaan ollut virhe. Päinvastoin, suosittelen sitä kaikille. Ja isoa pakettia nenäliinoja viereen.

2 thoughts on “Tähtiin kirjoitettu virhe – elokuva-arvostelu

  1. Mä katsoin juuri eilen tän leffan ja olin vähän pettynyt. Kaikki tutut olivat hehkuttaneet tätä samaan tapaan kuin säkin arvostelussasi, joten ehkä mulla oli vaan jotenkin liian kovat odotukset. Olin ottanut koirat kainaloon ja varautunut itkemään lähes koko leffan ajan, mutta vain pari kyyneltä vierähti. En tiedä vaikuttiko siihen sitten se, että koin sen olevan jotenkin epärealistinen, harvat terminaalivaiheen syöpäpotilaat kun ovat noin hyvävointisia. Mutta sanomasta pidin kyllä minäkin! Eikä leffa missään tapauksessa huono ollut, jäin vaan kaipaamaan jotain vielä vähän enemmän.

    Like

    • Sama juttu lähihoitajakaverillani jolla on kokemusta syöpäpotilaista, ei häneenkään elokuva kolahtanut yhtä kovasti kuin minuun. Mä luulen että hoitoalan ammattilaisilla on arkisempi ja realistisempi lähestymistapa tällaisia aiheita käsitteleviin elokuviin, mikä sitten vaikuttaa osaltaan kokemukseen. Myös makuja on erilaisilla, kaikki ei toimi kaikille ja se on toki hyvä asia niin.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s