Betoniyö – elokuva-arvostelu

Betoniyo

Betoniyö on visuaalisesti ja äänimaailmaltaan hieno, mutta synkkä elokuva nuoresta pojasta Simosta, jonka horjuva luottamus maailmaan horjahtaa lopullisesti eräänä yönä kohtalokkain seurauksin. Elokuvan on ohjannut Pirjo Honkasalo ja käsikirjoittanut Pirkko Saisio yhteistyössä Honkasalon kanssa, ja se perustuu Saision vuonna 1981 julkaistuun romaaniin. Betoniyö on menestynyt myös kansainvälisesti ja on Suomen Oscar-ehdokas 2014. Pääosan Simoa näyttelee taidokkaasti ja herkästi nuori lupaus Johannes Brotherus.

Betoniyön maailma on lohduton ja ahdistava, mitä filmin rohkeasti valittu mustavalkoisuus korostaa. Läheisimmät ihmiset ovat yhtä arvaamattomia ja epäluotettavia kuin sivullisetkin. Leikkimatsi Ilkan (Jari Virman) kanssa muuttuu todeksi, mutta vieressä krapuloissaan notkuva äiti (Anneli Karppinen) ei välitä. Kissa ja hiiri-leikki veljen kanssa jatkuu läpi elokuvan: Ilkka ottaa Simon mukaansa, mutta Simon innostuessa jättääkin tämän yksin. Tämä saa Simon yrittämään vielä kovemmin kaikkensa tehdäkseen vaikutuksen veljeensä. Väkivalta on alati läsnä, puhe värittyy kirosanoista, seinään piirtyy graffiteja, kuin ainoina keinoina ihmisille yrittää vapautua kaiken elävän sisälleen vangitsevasta betonista. Ainoa paikka missä betonista pääsee irti ja missä ihminen voi olla alasti oma itsensä, on rannassa veden äärellä. Vedellä onkin tarinassa iso rooli.

Itseäni kiinnostaa elokuvissa erityisesti aina se, miten naiset on esitetty. Mielenkiintoista, että elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut kaksi naista, sillä naiskuva on hyvin karu. Äiti on valehteleva, vastuuta piilotteleva juoppo ja veljen naisystävä Veera paljastuu itsetunnoltaan ja moraaliltaan tiskirätiksi. Veli opettaa tylysti kohtelemaan naisia huonosti, sillä nämä pitävät siitä. Elokuvan mieskuva ei tietenkään ole sen lohdullisempi, oli kyse hetero- tai homomiehestä. Naapurin homomies (Juhan Ulfsak) kiinnostaa, mutta tulee liian iholle. Veli toimii itsekin eksyksissä olevana isähahmona, joka yrittää tukahduttaa herkkyytensä ja ohjata pikkuveljensä samaan. Vielä raadollisempi veljen opetus onkin toivon hylkääminen, sillä ihmiskunta on väistämättä menossa kohti tuhoa. Mutta ilman toivoa ihminen ei voi elää. Kun omana itsenään oleminen, tässä tapauksessa homoseksuaalisena nuorena poikana, ei ole mahdollista, ihminen ajautuu nurkkaan ajettuna äärimmäisiin ratkaisuihin. Simon tarina on tämän takia samaan aikaan sekä koskettava että luotaantyöntävä. Voimakkaasti alleviivattu roso ja toivoton ahdistus omalla kohdallani panevat aina defenssimekanismit päälle ja vieraannuttavat elokuvasta. Tautologinen, kirosanoilla vuorattu dialogi olisi myös kaivannut pelkistystä ja sujuvuutta. Betoniyö on joka tapauksessa visuaalisesti vaikuttava ja sanomaltaan tärkeä teos, joka varmasti löytää kaikupohjaa myös kansainvälisissä katsomoissa.

2 thoughts on “Betoniyö – elokuva-arvostelu

  1. Hienosti ja vivahteikkaasti kuvailet elokuvan tunnelma, kiitos! Tämä on varmasti nähtävä, mutta luulenpa, että ikkunasta aukeava apea marras ja Betoniyön melankolinen (?) roso saattaa olla liian kova yhdistelmä. Luenpa muitakin tekstejäsi; jos löytäisin sopivan elokuvan marraskuun ensimmäiselle viikolle 🙂

    Like

    • Kiitos kommentista Tuokio tuulessa! Aloittelen vasta bloggaajana, joten kommentit ja rakentava kritiikki ovat tervetulleita 🙂 . Betoniyö on aika rankka kokemus, vaikka hyvä elokuva onkin, joten jos elokuvat vaikuttavat voimakkaasti fiiliksiin, niin sitten sitä ei kannata ehkä katsoa kovin melankolisessa tunnelmassa. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti katsomaan sen.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s