Pieni matkakertomus keväisestä Kööpenhaminasta

Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut, että lähtisin Kööpenhaminaan vähäksi aikaa kirjoittamaan. Ihastuin siellä taannoin ensi kertaa käydessäni ilmapiirin rentouteen, ja tunnen siellä oloni jostakin syystä kotoisaksi. Sain edelliskerralla pintaraapaistua kaupungista vain ne yleisimmät nähtävyydet, mm. Pienen merenneidon, Tivolin huvipuiston ja Strögetin ostoskadun. Näkemättä ja kokematta jäi niin paljon, ja halusin ottaa vahinkoa takaisin. Päätin sitten lentää sinne viikonlopuksi toukokuussa tutustumaan paikkaan paremmin, ja halusin myös palkita itseni paiskittuani kovasti töitä koko kevään. Ensimmäistä kertaa elämässäni lähdin matkaan yksin ilman matkakumppania, tai ystävää tai perhettä huolehtimassa perillä. Halusin kokeilla miltä tuntuu selviytyä täysin omillaan, ja tutustuisinko yksin matkustaessani rohkeammin paikallisiinkin.

Ennen matkaa sovin tapaamisen Kööpenhaminassa töissä käyvän ruotsalaiskaverini kanssa, joten en lähtenyt aivan sokkona pimeään. Sain myös paikan päällä asuvilta suomalaistytöiltä Facebookissa suosituksia tsekattavista paikoista, liitän nämä linkit postauksen loppuun. Buukkasin ensimmäistä kertaa koskaan yöpymiseni Airbnb:n kautta, mikä osoittautui oikein mukavaksi, onnistuneeksi ja edulliseksi valinnaksi. Maksoin kolmesta yöstä suunnilleen yhtä paljon, kuin olisin maksanut yhdestä hotelliyöstä. Sen lisäksi tutustuin tätä kautta uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin, sain loistavia vinkkejä majoittajaltani nähtävyyksistä ja ruokapaikoista sekä tutustuin paikalliseen elämäntapaan.

Jo lentokentällä torstai-iltapäivällä lähtiessäni tunsin sykähdyttävää iloa pelkästään siitä tunteesta, että olen menossa jonnekin – ikään kuin matkalla olisi jotenkin arkea enemmän elossa. Löysin majapaikkaani onneksi helposti. Se sijaitsi Valbyssä, viehättävässä ja rennossa kaupunginosassa, josta oli hyvät julkiset liikenneyhteydet keskustaan ja lentokentälle. Vuokraemäntä Karen otti minut vastaan oikein ystävällisesti ja esitteli asuntonsa. Siinä oli neljä huonetta, joista Karen asui yhdessä ja joista kolmessa asui vuokralaisia. Kööpenhaminalainen kylpyhuone oli elämys itsessään minimalistisuudellaan: se oli kapea käytävää muistuttava huone, johon oli eristetty kahdella suihkuverholla pikkuruinen suihkutila lavuaarin ja wc-istuimen väliin. Asunnossa vallitsi kotoisa ilmapiiri ja ainokaisen kylpyhuoneen jakaminen soljui sujuvasti. Yhtä huonetta vuokraava saksalaistyttö lähti tullessani kotiin ja hänen huoneeseensa majoittui kolme nuorta amerikkalaispoikaa, jotka olivat Skandinaviaa kiertämässä. He olivat pian tulossa Helsinkiinkin, ja halusivat tietenkin kuulla kaupungin menomestoista vinkkejä. Yhdessä huoneessa asui parikymppinen nuorimies, joka luki tentteihin niin keskittyneesti, että häntä tuskin näki. Hänen lukurauhansa taatakseen sipsuttelimme hissukseen asunnossa aina, kun vain muistimme. Ensimmäisenä iltana kävin kuljeskelemassa lähikortteleissa ja Karenin suosituksesta syömässä pienessä Ris og nudlar – thairavintolassa tofuillallisen. Kokkaamisen hoiti pieni kiukkuisen näköinen thai-nainen, ja kiukusta huolimatta tai sen takia ruoka oli todella hyvää. Kotiin palattuani katselin huoneeni ikkunasta pimenevään iltaan ja tunsin jo pientä haikeutta. Tiesin olevani vain käymässä, ja että aika menisi todella nopeasti. Kadehdin niitä onnekkaita, jotka saavat asua tässä kaupungissa ja halusin olla yksi heistä. Sieluni lepäsi jo, vaikka olin vasta saapunut.

2015-05-07 19.32.06-1

Perjantaina riensin heti aamupäivästä Strögetin shoppailemaan. Oli todella kylmä, vaikka aurinko paistoi. Olin varautunut lämpimämpään ilmaan liiankin optimistisesti. Ostoslistani ykköseksi kohosi hyvin nopeasti sään takia uusi takki, mutten onnistunut löytämään sitä. Ströget on suorastaan häkellyttävä elämys kuin loputtomiin jatkuvana kauppojen paraatina, mutta valitettavasti minun kannaltani tarjonta oli lähinnä kesähepeniä. Kadut tursusivat paljolti myös samoja ketjukauppoja, joita löytyy Suomesta enkä tietenkään halunnut sortua sellaiseen.

2015-05-08 10.33.44

Päätin ottaa tauon etsinnöistä ja menin lounaalle Nyhavniin rentoutumaan kauniiden, värikkäiden talojen ääreen. Siellä aurinko paistoi niin kuumasti, että sain jopa ottaa villatakkini pois. Löysin onnen kantamoisena pöydän täyteen ahdetun kahvilakadun varrelta, hyvistä tarkkailuasemista aivan oven vierestä. Tässä kahvilassa ei ollut tarjolla kuin kuivaa juustoleipää, mutta natustin sitä tyytyväisenä kahvikupillisen ääressä, kuuntelin katusoittajien jatsia ja nautin sinä hetkenä suunnattomasti elämästä.

2015-05-08 13.58.04-1

2015-05-08 14.29.47

Väliaikaiseen kotiini sain lopulta palata ilman takkia, mutta joitakin ostoksia sain ilokseni silti tehtyä. Illallisen valmistettuani mietin mihin lähteä. Ystäväni joutui perumaan tapaamisemme, joten olin omillani. Halusin mennä tutustumaan erään Suomi-tytön vinkkaamaan katuruokaa tarjoavaan kortteliin Copenhagen Street Foodiin, mutta ymmärsin paikan sulkemisajankohdan väärin ja luulin, etten ehtisi sinne. Päätin jälleen uskaltautua kokeilemaan jotakin uutta, ja lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni drinkille yksin. Suuntasin jännittyneenä Ködbyenin biletyskortteliin, jossa otaksuin edellisreissun perusteella olevan mahtava meininki. Ködbyenhän on vanha teurastamoalue, jonne on avattu trendikkäitä baareja ja klubeja yhä lihankäsittelyä suorittavien yritysten viereen. Kuulostaa erikoiselta, mutta jostakin syystä konsepti toimii.

Tarkkailin missä baarissa näyttäisi olevan eniten väkeä ja tunnelmaa, ja näiden kriteerien perusteella ensimmäiseksi kohteekseni valikoitui Noho. Huomasin ihmisten järjestäen tilaavan houkuttelevan näköisiä drinkkejä ja päätin noudattaa talon tapoja. Tilasin listalta randomilla otteella Night flowerin, ja sainkin hyvältä maistuvan, mutta huikean vahvan drinkin melkein ämpärin kokoisena. Hörpiskelin juomaani, räpläsin puhelintani jotakin tehdäkseni ja tarkkailin vaivihkaa ympäristöäni. Tämä baari, kuten koko kaupunki, oli täynnä komeita, parimetrisiä viikinkejä, joista suurella osalla tuntui olevan parta. Naiset olivat pukeutuneet hyvin pelkistetysti ja luonnollisesti, niin kuin aiemmin päivälläkin. Kaikki puhuivat iloisina yhteen ääneen, musiikki soi täysillä ja biisoninpää seinällä valvoi jykevänä tunnelmaa.

Drinkkini juotuani lähdin seuraavaan kohteeseen eli Jolene Bariin, jossa edelliskerralla kansa bailasi dj:n tahdittamana huikaiseva meno päällä jo ulkona baarin edustalla. Tällä kertaa Jolenessa ei ollut juuri ketään, olin liian aikaisin liikenteessä. Suuntasin Mesteren & Läerlingiin, joka oli suosittuna kohtaamispaikkana täynnä porukkaa. Skandinaavinen ujous oli siihen kellonaikaan vielä voimissaan ja kaikki pysyttelivät omissa porukoissaan. Merkillistä, kuinka ystävän kanssa ulkona ollessa vieraille ihmisille jutustelu tulee kuin luonnostaan, yksin ei sitten millään. Olueni siemailtuani päätin suunnata majapaikkaani. En selvästi osaa yksin juhlimista, mutta tulipahan sekin kokeiltua. Jos olisin ollut liikkeellä seurassa, olisin varmasti jäänyt pidemmäksi aikaa. Ilta oli vasta aluillaan ja ihmisillä bailufiilis kovaa vauhtia kohoamassa.

.2015-05-08 21.10.19-1

Lähdin lauantaiaamusta tutustumaan Christianian vapaakaupunkiin. Siellä vallitsi hyvin taiteellinen ja leppoisa ilmapiiri, joskin alue näytti myös melkoisen ränsistyneeltä. En kokenut paikkaa oikein omakseni, vaikka arvostan sinällään ideaa vapaudesta. Christianian ytimessä on kuvauskielto, onhan marihuana yhä laitonta Tanskassa ja tällä alueella tuoksahtaa makealle vähän siellä sun täällä. Kiinnitin huomioni muutamiin paikallisiin, jotka liikkuivat huivi kasvojen päälle vedettynä. He eivät näköjään halunneet ottaa mitään riskiä kasvojensa päätymisestä kuviin.

2015-05-09 11.59.05

Christianian jälkeen päätin vielä pistäytyä Strögetillä takkijahdissa ja lopulta päädyin tekonahkatakkiin Vilassa, koska oli vain niin vilu. Puolustuksekseni on sanottava, että yritin myös etsiä sivukatujen pikkuputiikeista, joista Karen ja löytämäni nettisivut vinkkasivat. Haikeana niiden kauniita tuotteita hypistelin, mutta nämä putiikit olivat valitettavasti budjetilleni liian tyyriitä. Palattuani kotiin ja syötyäni lähdin viettämään iltaa erään mukavan paikallisen kanssa. Menimme Tivolin huvipuistoon ja illasta muotoutui todella kiva. Ihailen tanskalaista tapaa pysyä aina hyväntuulisena säästä tai humalan määrästä huolimatta, tälläkin kertaa Tivolissa oli paljon ihmisiä hauskaa pitämässä koleudesta huolimatta. Huvipuiston viehätys värikylläisyydessään ja letkeydessään myös tuntuu säilyvän, vaikka siellä kävisi useammankin kerran.

2015-05-09 21.16.54-1

Sunnuntaina edessä oli valitettava kotiinpaluu. Matkani oli kerrassaan ”hyggeligt” eli tanskalaisittain kotoisan mukava, ja kuten ensimmäisenä iltana uumoilin, se oli ohi aivan liian nopeasti. Hassua kyllä, kävin lopulta monessa samassa paikassa kuin viimeksikin. Toisella kertaa niistä sai kyllä enemmän irti. Niin hirveästi jäi jälleen kaupungista näkemättä, yksi viikonloppu ei tunnu riittävän tähän mahtavaan kaupunkiin mitenkään. Katselin kaihoisana lentokoneen ikkunasta taakseni jäävää Tanskaa ja mietin, että minun on tultava tänne uudestaan. Inspiroiduin valtavasti ja olen kirjoittanut kotiin palattuani enemmän kuin moneen kuukauteen. Kirjoitusloma Tanskan pääkaupungissa syksymmällä näyttää yhä todennäköisemmältä, jopa välttämättömältä.

2015-05-10 17.03.42

Linkit:

http://www.spottedbylocals.com/copenhagen/

(tanskalainen sivusto) http://www.aok.dk/

http://www.pienimatkaopas.com/koopenhamina/

(Copenhagen Street Food) http://copenhagenstreetfood.dk/en/info-2/

(Ködbyen) http://www.xn--kdbyen-bya.dk/da/about-kodbyen

(shoppauskadut yms. vinkkejä) http://www.visitcopenhagen.com/copenhagen/culture/our-favourite-streets

Rikkaasti eletty elämä tuo parasta materiaalia kirjoittamiseen

Olen viime aikoina tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole ehtinyt kirjoittaa tätä blogia, saati juuri muitakaan omia tekstejä. Viime vuoden loppu ja tämän vuoden alku muodostuivat yhtäkkiä hyvin vauhdikkaiksi, kun päätin ottaa vastaan työkomennuksen Oulusta kevääksi ja tutustua minulle ennestään lähes tuntemattomaan pohjoiseen Suomeen. Muutto vaati paljon järjestelyjä, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että tämä tilaisuus pitää ottaa vastaan. Kaikki tuntui loksahtelevan kohdalleen, ja sain valtavasti energiaa uusista haasteista ja vieraiden kaupunkien kaduista. Oulun lisäksi olen päässyt tutustumaan Tornioon ja Rovaniemeen. Helmikuussa tein myös matkan Tukholmaan. Siellä joskus asuneena tunnen kaupungin hyvin, mutten koskaan kyllästy siihen. Tunsin nostalgian siivittämää haikeutta kävellessäni entisillä kotikulmillani Södermalmilla, mutta ennen kaikkea inspiroiduin matkasta. Jo matkustaminen itsessään on kiehtovaa, kenties johtuen jostakin alitajuisesta vaarantunteesta. Mitä tahansa voi tapahtua, ja parhaimmillaan matkasta voi tulla kokemus, jota muistelee lämmöllä koko ikänsä. Tai kauhulla, mutta ainakin tietoisena siitä, että on hetken elänyt ja kokenut jotakin vahvasti. Jo pelkkä irtiotto arjesta antaa ihmeellisesti voimia. Kotiakin osaa arvostaa aivan eri tavalla, kun on joutunut hetken asumaan vieraissa huoneissa omien tavaroiden turvallisen kosketuksen ulottuvilta. Nyt en tosin päässyt palaamaan kotiini, vaan matkani jatkuu vielä jonkin aikaa väliaikaisessa Oulun asumuksessani, käytännön syistä vain vähäisten omien tavaroideni ympäröimänä.

2015-02-06 13.28.31-1

Muutto ja sopeutuminen uuteen kaupunkiin ja uuteen työpaikkaan ovat tuoneet jännitystä ja innoitusta, mutta tietenkin vaatineet oman aikansa ja panoksensa. Käytännön asioiden järjestäminen vieraassa kaupungissa, mistä ei tunne juuri ketään, voi saada myös hyvin mielenkiintoisia ulottuvuuksia ja kirvoittaa hammastenkiristelyä. Kaikki ei ole aina mennyt suunnitelmien mukaan, mutta kenelläpä menisi. Olen ennenkin ottanut isoja riskejä haaveita toteuttaessani, ja jokaisen kerran jälkeen lopulta havainnut sen kannattaneen mahdollisista hetkittäisistä takaiskuista huolimatta. Tuloksia ei välttämättä näe heti, mutta pitkällä tähtäimellä kullakin askeleella on ollut paikkansa. Pohjoisen kausi on tarjonnut juuri sitä mitä hain, irtiottoa tutusta ja turvallisesta ja haastanut ajattelemaan uusilla urilla. Olen tutustunut mielenkiintoisiin persooniin, toisenlaisiin tapoihin toimia ja saanut hienoja kokemuksia, joista kaikista olisin jäänyt paitsi, jos en olisi tullut tänne. Tämä aika on myös antanut tarpeellista etäisyyttä asioihin. Joskus on mentävä kauas, että näkee lähelle. Nähtäväksi jää, mihin tämä kaikki vielä johtaa.

 

Valitettavasti kovassa kiireessä omien tekstien kirjoittaminen omalla kohdallani kärsii, kun aikaa keskittyä pitkäjänteiseen työhön ei jää. Naputan hätäisesti puhelimeni muistiinpanoihin ajatuksiani milloin missäkin tien päällä tai juuri ollessani nukahtaa, ja kirjoitan ne puhtaaksi, kun aikaa liikenee. Kirjoittaminen jää tällaisina aikoina lähinnä päiväkirjamerkintöihin, sillä fiktiivisen tai analyyttisen tekstin hiomiseen timantiksi ei tarmo riitä. En halua kirjoittaa mitään hutaistua ja puolivalmista, haluan seistä täysin kirjoitusteni takana. Suvantovaiheita tulee aina lopulta, kun pahimmat myrskyt laantuvat, ja yhtäkkiä ajatukset alkavat taas juosta kirkkaammin ja tekstiä syntyä. Kaikki nähty ja koettu on loppujen lopuksi hyödyksi, sillä siitä tulee materiaalia, mistä kirjoittaa. Mitä enemmän ja mitä värikkäämpiä kokemuksia saa, sitä syvemmältä maailmaa katsoo. Tarpeeksi monen mankelin läpi kuljettuaan, tarpeeksi monta ihmistä ja paikkaa nähtyään, alkaa hahmottaa yhä kirkkaammin, mikä meitä ihmisiä erottaa ja etenkin mikä meitä yhdistää. Koskettavin ja tarkkanäköisin teksti syntyy aina omakohtaisen kokemuksen kautta. Kunhan kirjoittamiselle pystyy antamaan sen vaatiman ajan – tai sille vain järjestää aikaa.

Dekkarilauantai ja muuta kirjamessuamista

2014-10-25 13.28.04
Helsingin kirjamessut ovat valitettavasti usein omalta kohdaltani syystä tai toisesta jääneet käymättä, mutta tänä syksynä pääsin käymään niissä silkasta onnenpotkauksesta. Voitin Elisa Kirjan järjestämässä arvonnassa kaksi lippua yhdelle päivälle, ja valintani kohdistui rikosromaanien suurena ystävänä luonnollisesti Dekkarilauantaille. Kirjamessujen ja Dekkarilauantain kohokohta koittikin minulle jo heti alussa, kun hyppäsin Crime Timen ja Elisa Kirjan järjestämään rikosratikkaan Helsingin Rautatieasemalta Messukeskukseen Pasilaan. Suomalaisen dekkarikirjallisuuden kärkinimet Jarkko Sipilä ja Harri Nykänen kertoilivat matkan aikana rikoksista, joita oli tapahtunut vuosien saatossa ratikkareitin varrella, ja mitkä paikat ovat olleet tai ovat edelleen vaarallisia. Esimerkiksi Kaisaniemen puisto on yhä naisille valitettavan vaarallinen paikka, siellä on tapahtunut viime vuosinakin raiskauksia. Saimme kuulla myös murheellisesta kukkakauppasurmasta ja pankkiryöstöistä, ja tietää Hakaniemen torilla myytävän tavanomaista perunaa ja lihapiirakkaa rankempaakin tavaraa, nimittäin aseita. Herroilla oli rikostoimittajina laajaa tietämystä alamaailmasta, höystettynä teemaan varsin sopivalla mustalla huumorilla.

2014-10-25 12.03.32

Ennen matkan alkua ehdin vaihtaa pari sanaa Sipilän ja Nykäsen kanssa, kun rohkaistuin pyytämään nimikirjoituksia ratikkamatkalaisille jaettuun Paula Arvaksen ja Kirsti Luukkasen toimittamaan ”Miten kirjani ovat syntyneet – dekkaristit kertovat” – kirjaan, jossa on Sipilän ja Nykäsenkin artikkelit aiheesta. Kun pyyntööni suhtauduttiin suopeasti, uskaltauduin kysymään vinkkejä dekkarin kirjoittamiseen. Omana haaveenanihan on jo vuosia ollut oman rikosromaanin julkaiseminen, puhumattakaan elokuvatrilleristä. Kumpikin vuosia alan huipulla ollut kirjailija on varmasti kuunnellut läkähdyksiin asti pöytälaatikkoraapustelijoiden uteluita, mutta vinkkejä tuli sangen auliisti. Olin oikein otettu herrojen kohteliaisuudesta ja valmiudesta auttaa uutta tulokasta alkuun. Erityisesti mieleen jäivät neuvot aloittaa novellista, miettiä päähenkilö ja kohdeyleisö ja sen jälkeen juoni, ja ottaa rohkeasti yhteyttä poliisiin taustatyön merkeissä. Keskustelun jälkeen tunsin valtavaa innostusta hyökätä läppärini kimppuun ja työstää omaa dekkaria.

Ennen näppäimistön ääreen parkkeeraamista ja murhajuonittelua, luvassa oli kohdallani tietenkin lisää messuamista itse pääkallopaikalla Pasilassa. Päivän ohjelmistossa oli suorastaan runsaudenpula jännityskirjallisuuden pohjoismaisten kärkinimien kiinnostavista keskustelutilaisuuksista. Kuuntelin Beck – kirjailijoiden Cilla ja Rolf Börjlindin haastattelua heidän juuri suomennetusta Kolmas ääni – dekkaristaan, ja Tapani Baggen, Matti Laineen, Kimmo Miettisen ja Reijo Mäen tarinointia alamaailman hulvattomista tyypeistä Ruumiin kulttuuri – lehden päätoimittajan Keijo Kettusen luotsaamana, mutta kaikkein eniten sain irti Poliisiromaanin monet kasvot – keskustelusta. Siinä Jarkko Sipilä, Kati Hiekkapelto, Christian Rönnbacka ja Max Manner ammensivat kokemuksiaan omien dekkaristiuriensa taipaleelta ja pohtivat päähenkilöidensä yhtymäkohtia omaan persoonallisuuteensa Antti Turusen johdolla. Miten inspiroivaa onkaan kuunnella kirjailijoita, jotka ovat innoissaan ja ylpeitä omista töistään.

Kävimme ystävieni kanssa seuraamassa kirjallisuuskeskusteluja myös toisista aihepiireistä, tutkimassa kustannusyhtiöiden ja muiden esittelijöiden tarjontaa, sekä maistelemassa samaan aikaan valloillaan olevien ruoka- ja viinimessujen antia. Herkullisten juustojen ja mitä villimpien rypsiöljymakuvaihtoehtojen lisäksi tutustuimme maistuvaan uuteen tuttavuuteen, karhunlaukkaan. Kävi ilmi, että Suomessa harvinaisempi karhunlaukka on Euroopassa laajalle levinnyt ja vanha maustekasvi, joka vuosien saatossa on jäänyt vähemmälle huomiolle. Mielenkiintoista. Päivän kruunasi Laurent-Perrier samppanjamerkin esteettisesti kristallikruunulla ja kauniilla taululla koristeltu ständi, jossa oli tarjolla myös päivän paras drinkki: Aperol Spritz. Kyseiseen kesäisen oranssiin ja ihanan tuoksuiseen aperitiiviin tuli tujaukset Aperolia, soodaa, samppanjaa sekä siivu appelsiinia pisteeksi iin päälle. Ehdimme onneksi löytää ja maistaa tätä italiaista klassikkodrinkkiä ennen, kuin messut menivät kiinni. Kaiken messuamisen jälkeen olo oli uupunut, mutta tyytyväinen. Ensi vuonna yritän ehdottomasti päästä mukaan useampanakin päivänä.

Betoniyö – elokuva-arvostelu

Betoniyo

Betoniyö on visuaalisesti ja äänimaailmaltaan hieno, mutta synkkä elokuva nuoresta pojasta Simosta, jonka horjuva luottamus maailmaan horjahtaa lopullisesti eräänä yönä kohtalokkain seurauksin. Elokuvan on ohjannut Pirjo Honkasalo ja käsikirjoittanut Pirkko Saisio yhteistyössä Honkasalon kanssa, ja se perustuu Saision vuonna 1981 julkaistuun romaaniin. Betoniyö on menestynyt myös kansainvälisesti ja on Suomen Oscar-ehdokas 2014. Pääosan Simoa näyttelee taidokkaasti ja herkästi nuori lupaus Johannes Brotherus.

Betoniyön maailma on lohduton ja ahdistava, mitä filmin rohkeasti valittu mustavalkoisuus korostaa. Läheisimmät ihmiset ovat yhtä arvaamattomia ja epäluotettavia kuin sivullisetkin. Leikkimatsi Ilkan (Jari Virman) kanssa muuttuu todeksi, mutta vieressä krapuloissaan notkuva äiti (Anneli Karppinen) ei välitä. Kissa ja hiiri-leikki veljen kanssa jatkuu läpi elokuvan: Ilkka ottaa Simon mukaansa, mutta Simon innostuessa jättääkin tämän yksin. Tämä saa Simon yrittämään vielä kovemmin kaikkensa tehdäkseen vaikutuksen veljeensä. Väkivalta on alati läsnä, puhe värittyy kirosanoista, seinään piirtyy graffiteja, kuin ainoina keinoina ihmisille yrittää vapautua kaiken elävän sisälleen vangitsevasta betonista. Ainoa paikka missä betonista pääsee irti ja missä ihminen voi olla alasti oma itsensä, on rannassa veden äärellä. Vedellä onkin tarinassa iso rooli.

Itseäni kiinnostaa elokuvissa erityisesti aina se, miten naiset on esitetty. Mielenkiintoista, että elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut kaksi naista, sillä naiskuva on hyvin karu. Äiti on valehteleva, vastuuta piilotteleva juoppo ja veljen naisystävä Veera paljastuu itsetunnoltaan ja moraaliltaan tiskirätiksi. Veli opettaa tylysti kohtelemaan naisia huonosti, sillä nämä pitävät siitä. Elokuvan mieskuva ei tietenkään ole sen lohdullisempi, oli kyse hetero- tai homomiehestä. Naapurin homomies (Juhan Ulfsak) kiinnostaa, mutta tulee liian iholle. Veli toimii itsekin eksyksissä olevana isähahmona, joka yrittää tukahduttaa herkkyytensä ja ohjata pikkuveljensä samaan. Vielä raadollisempi veljen opetus onkin toivon hylkääminen, sillä ihmiskunta on väistämättä menossa kohti tuhoa. Mutta ilman toivoa ihminen ei voi elää. Kun omana itsenään oleminen, tässä tapauksessa homoseksuaalisena nuorena poikana, ei ole mahdollista, ihminen ajautuu nurkkaan ajettuna äärimmäisiin ratkaisuihin. Simon tarina on tämän takia samaan aikaan sekä koskettava että luotaantyöntävä. Voimakkaasti alleviivattu roso ja toivoton ahdistus omalla kohdallani panevat aina defenssimekanismit päälle ja vieraannuttavat elokuvasta. Tautologinen, kirosanoilla vuorattu dialogi olisi myös kaivannut pelkistystä ja sujuvuutta. Betoniyö on joka tapauksessa visuaalisesti vaikuttava ja sanomaltaan tärkeä teos, joka varmasti löytää kaikupohjaa myös kansainvälisissä katsomoissa.

Tähtiin kirjoitettu virhe – elokuva-arvostelu

tähtivirhe

Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars) on lämminhenkinen itkuspektaakkeli, joka tuntuu tenhoavan teini-ikäisistä päähenkilöistään huolimatta kaikenikäisiä katsojia ympäri maailmaa. Se perustuu John Greenen samannimiseen romaaniin ja sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa alkukesästä 2014. Elokuvan on ohjannut Josh Boone ja nokkelan, mutta syviä teemoja hienosti käsittelevän käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Scott Neustadter ja Michael H. Weber. Pääosissa ovat peuransilmäinen, iästään huolimatta hämmästyttävällä varmuudella ja taidolla näyttelevä Shailene Woodley ja teinityttöjen sydämet takuuvarmasti sykkimään saava, herkkä Ansel Elgort.

16-vuotias Hazel Grace Lancaster on topakka ja älykäs, terminaalista syöpää sairastava tyttö, joka lukee pakkomielteisesti samaa (fiktiivistä) kirjaa, An Imperial Affliction, yhä uudestaan. Äitinsä (herttaisen upea Laura Dern) rakastavasta painostuksesta hän menee syöpäsairaiden tukiryhmään, jossa kirjaimellisesti törmää 18-vuotiaaseen, luusyövästä parantuneeseen Augustus Watersiin. Gus rakastuu Hazeliin, ja ennen pitkää Hazel huomaa vastaanhangoittelustaan huolimatta rakastuneensa Gusiin. Sitä ennen parin taipaleella on monta koetusta eikä kaikkein vähimpänä itse kuoleman uhka. Gus pysyy Hazelin rinnalla, ja rakkautensa osoittaakseen järjestää Hazelille suurieleisesti matkan Amsterdamiin tapaamaan An Imperial Afflictionin kirjoittajaa (fiktiivistä) Peter Van Houtenia (väkevä Willem Dafoe). Kirjailija on jotakin aivan muuta kuin mitä nuoripari odotti, ja tuo mukavaa särmää tarinaan. Mainittakoon, että yksi kenties koko amerikkalaisen nuorisoelokuvan genren odottamattomimpia ja huvittavimpia hetkiä on, kun Van Houten alkaa soittaa stereoistaan täysillä ruotsalaista räppiä. Amsterdamin matka toimii sekä traagisena että koomisena käännekohtana ennen vääjäämätöntä loppua.

Amerikkalaisessa teineistä kertovassa elokuvassa harvemmin käsitellään näin syvällisiä teemoja kuin syöpä ja kuolema. Ilman John Greenen suositun kirjan antamaa vetoapua ken tietää, olisiko elokuva päässyt poikkeuksellisuutensa takia edes tuotantoon. Joka tapauksessa elokuvan tarina ja henkilöt ovat hyvin mukaansatempaavia. Päähenkilöt Hazel ja Gus ovat moniulotteisia ja koskettavia hahmoja, joihin persoonalliset ominaispiirteet tuovat virkistävän lisän – esimerkiksi Gusin railakas ajotyyli tuo väkisinkin hymyn huulille. Itse pidän aina siitä, jos elokuvassa on vahva, itsenäinen naispäähenkilö, ja sitä Hazel todellakin on. Herkullisia hahmoja on pääparin ja Peter Van Houtenin ohella useita: Gusin paras ystävä, sokeutuva Isaac (Nat Wolff). Kivessyövästä parantunut Patrick, joka asuu vanhempiensa luona ja vetää syöpätukiryhmää missäpä muualla kuin Jeesuksen kirjaimellisessa sydämessä. Sam Tramellin (True Bloodin Sam Merlotte) esittämä isä joutuu hahmojen paljoudessa jäämään taka-alalle, mutta Tramell hoitaa osansa tyylillä ja lämmöllä. Toki elokuvalla on ontuvat kohtansa, kuten talon viskominen kananmunilla kostotoimenpiteenä ja amerikkalaisille jostakin kummallisesta syystä tyypillinen suudelmalle taputtaminen, mutta sen kaiken antaa anteeksi. Juonen ennalta-arvattavuuskaan ei haittaa – tarina tempaa mukaansa jo ensi hetkillä eikä päästä irti. Päähenkilöitä huomaa sympatisoivansa, joten kun elämän ja kuoleman rajaa toden teolla lähestytään, harva katsoja mahtanee mitään herkistymiselleen.

Eturivin teinityttöjen taholta alkoi kuulua niiskutusta jo hyvissä ajoin. Elokuvan jatkuessa kyynelöinti levisi kaikenikäisiin naiskatsojiin, ja samassa rivissä kanssani istuva nainen nyyhkytti nenäliinaansa lähes kontrolloimattomasti mieheensä nojaten. Ehkä jokunen mieskin herkistyi elokuvateatterin pimeyden turvin. Minä jatkoin tyrskimistä vielä elokuvan jälkeen, sanoma osui suoraan sydämeen ja kyynelkanaviin. Sanomia on itse asiassa useampia: elämän ei tarvitse jäädä koko maailman muistiin ollakseen merkittävä. Kivun voi kestää. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua, ei edes viimeisenä hengenvetona juuri ennen kuolemaa. Painavia teemoja, siis.

Olen kuullut, että teini-ikäisten tyttöjen keskuudessa moni käy katsomassa elokuvan moneen kertaan, enkä ihmettele. Aikoinaan James Cameronin Titanic iski lukioikäiseen sydämeeni lekan lailla. Siinäkin teemana oli rakkaus ennen tuhoa, ja lopustaan huolimatta se antoi katsojalle toivoa elämän ja rakkauden arvosta. Ounastelen Tähtiin kirjoitetun virheen olevan tämän sukupolven Titanic. Tämän elokuvan katsominen ei todellakaan ollut virhe. Päinvastoin, suosittelen sitä kaikille. Ja isoa pakettia nenäliinoja viereen.

Ensi askeleita

Heipä hei, tervetuloa lukemaan blogiani! Olen freelance kirjoittaja ja kahviin ja elokuviin addiktoitunut nainen Helsingistä, jolla tuntuu olevan paljon asiaa ja jostakin syystä pakottava tarve kertoa näistä asioista myös muille. Aikeenani on kirjoittaa vähintään pari kertaa kuussa huomioitani näkemistäni elokuvista, televisiosarjoista, lukemistani kirjoista, tai pohtia elämää ja kirjoittamista yleensä.

Päätin aloittaa tämän blogin pääasiallisesti vauhdittaakseni omaa kirjoittamistani ja pysyäkseni vireessä. Niin usein arkielämä sotkeutuu korkealentoisiin suunnitelmiini ja kampittaa ne, pakottaen keskittymään vaikkapa koirien lenkittämiseen juuri, kun mahtipontiset ideani ovat lähdössä lentoon. Yhtäkkiä sitä huomaa innostuksen laimenneen, ja kirjoittaminen jää tyystin. Toisinaan myös arkiaskareet toimivat pakokeinona, kun kirjoittaminen ei tahdo luonnistua, ja tiskaaminen on kerrassaan fantastinen idea ja pakko tehdä juuri nyt. Pian sitä huomaa siivonneensa koko asunnon katosta lattiaan ja kaiken energian kuluneen siihen. Ja jälleen kirjoittaminen unohtuu. Kärsin myös hienoisesta perfektionismista ja ei-niin-hienoisesta itsekriittisyydestä, ja saatan lähes loputtomiin hioa tekstejäni. Pahimmassa tapauksessa ne ovat jääneet pöytälaatikkoon. Blogin avulla toivoakseni pääsen täydellisyyden tavoittelusta eroon ja uskaltaudun reippaammin lähettämään raapustuksiani pois kontrollifriikkiyteni ja pöytälaatikkoni ulottuvilta. Olen työskennellyt pitkään ammattikirjoittajana, mutta osana isoa tiimiä, ja tekstini on aina hyväksytetty muilla. Nyt otan ensi askeleita aivan ihkaoman materiaalini luojana, ja se on yhtä aikaa sekä kiehtovaa että pelottavaa. Mutta turhahan se on mitään kirjoittaa julkaisemisen toivossa, jos ei kirjoituksia anna kenenkään lukea ja kritiikkiä opettele kestämään.

Kuten arvata saattaa, minulta meni oma aikani päättää blogin teema, nimi, oma nimimerkki (se mitä halusin käyttää oli viety, taas), ja mitä blogialustaa käyttää. Valitsin nimeksi Tuuleen kirjoitettua, koska sitähän kirjoittaminen oikeastaan on – hetkeksi jotakin oleellista saa vangittua elämästä, ihmisyydestä tai maailman menosta, kunnes se unohtuu mielistä uusien kirjoitusten tieltä, kuin tuulen puhaltamana. Tuuleen kirjoitettu on myös kauan sitten näkemäni Douglas Sirkin ohjaaman elokuvaklassikon nimi, pääosissaan upea Lauren Bacall ja Rock Hudson. Elämän hetkellisyys on siinäkin vahvasti läsnä. Tuntemani bloggaajat suosittelivat WordPressiä. joten tästä se siis lähtee, bloggaajan karriäärini. Kiva kun pistäydyit lukemassa, tule ihmeessä uudestaan.

2014-04-07 23.09.56